perjantai 12. toukokuuta 2017

Kahtiajakoisia treenejä ja pohdintaa

Torstaina sitten juoksaria treenaamaan jälleen.

Osumista suurin osa oli tasajalka osumia, ja aika ylös osui. Smartin puomi on jyrkempi kuin se Agimetin, jolla Harrin treeneissä tehtiin joten tällä varmaan myös osuutta asiaan. Osa osumista oli tosi bueno. Olisi pitänyt vaan ymmärtää taas lopettaa kun tuli tosi hyviä, koska sitten tuli jälleen se suvantovaihe, missä ei osunut ollenkaan ja kokeili jopa raviosumia pitkästä aikaa sen seurauksena kun ei saanut palkkaa. Ravilla ei kyllä meinaa osua ollenkaan (ei malta enää osua), joten luopui onneksi ihan itsestään siitä ideasta. Kyllä se kehittyy, nyt otettiin jo muutamia tasaiselta osuudelta, ja selkeästi vaikeutti asiaa. Seuraavassa treenissä yritän olla ottamatta noita ihan matalia ollenkaan alkuun, ja aloittaa jo taitteesta ja siirtyä heti tasaiselle jos vaan taitteelta osumat onnistuu. Matalalta lähettäen osumat on kyllä hyvä työväline sitten tuohon jos tule vaikka kaksi hasardiloikkaa peräkkäin, niin sitten pääsee palkkaamaan osumasta kun tietää mistä kohtaa lähettäen ihan varmasti osuu. Mutta kyllä nuo harvakseltaankin täydelliset osumat tekee iloiseksi 😀 hetki sitten Juju ei edes kokeillut osumia laukalla 💪


Illalla ajeltiin Nokialle meidän lammaslaitumelle. Siellä oli paljon saanut porukka aitaa pystyyn, ja meille näyttäisi nousevan ihan kivat puitteet kesän paimennuksiin :) Lisäksi käytiin katsomassa karitsoja, jotka kotiutuu siis puolentoista viikon päästä. Tyypit oli aika vauhdikkaita, ei ainakaan mitenkään liian kesyjä 😁 ihmiselle ei tulleet ollenkaan, ja koiraakin väistivät aika liukkaasti. Pässikaritsoja tulee meille, suomenlammas/kainuunharmas/texel sekoituksia ovat. Uuhikaritsoja olisi ollut mahdollista ostaa myös, mutta päätettiin ottaa pässejä. Meillä on kuitenkin vielä aika vihreitä koiria ja jos uuhikaritsoista tulisikin hyvin arkoja, niin oltaisi niiden kanssa aika nesteessä. Tässä kohtaa nuo pässitkin oli aika villejä tosiaan 😀 hitsi, aika paljon mä (myös Juju) odotan tätä juttua 💜
_____________________________

Perjantaina vielä uudestaan juoksarihommiin aamulla. Aika kaksijakoiset treenit oli kokonaisuutena.

Alkuun otettiin vähän vire juttuja tottista ja ylipäänsä seurausta ajatellen. Tämä vähän ikäänkuin ajoi lämmittelyn asiaa. Kehään tullessa seuraus oli aika jujumaista, ei nyt jähmeää, mutta se niin kovasti jotenkin keskittyy ja sen kautta jännittyy, että olemus jää...ei nyt vaisuksi...mutta jännittyneeksi. Ei ainakaan iloiseksi. Jujua on kovin vaikea lukea tuossa, kun se periaatteessa on aika kovassa vireessä, tosi jousilla, ja silloin sen olemus menee vähän tuollaiseksi yliyrittämiseksi. Katoaa rentous. Vaikea tämän kanssa on tasapainotella kyllä. En ole mielestäni luonut myöskään mitään kauheaa jännitettä kehääntuloon, vaan nimenomaan yrittänyt rentouttaa sitä, mutta kuitenkin että mennään yhdessä. Pitäisikö iloisuutta vaatia? Miten sitä voi vaatia?



Kuitenkin kun tästä päästiin ja sain kerran palkattua, niin olemus muuttui kokonaan. Tosi kivoja pätkin ja iloisesti teki. Yksi huonompi sivulle tulo, mutta tässäkin skarppasi ihan heti kun tajusi mitä pitikään. Oli aksaamaan menossa, eikä tiennyt sitten yhtäkkiä mitä pitikään tehdä? Täytyy ehkä pitää nämä treenit erossa aksatreeneistö, luulen että siinäkin yksi juttu.

Sitten juoksareille. Paljon huteja, vähän osumia, mutta kehittyy. Mä oon oikeastaan kokoajan vaikeuttanut asiaa, viemällä lähtöpistettä taaksepäin, joten en usko että osumaprosentti paranee ennen kuin vaikeusaste pysyy useamman treenin samana. Mutta osumiakin tuli, ja ne jaksaa ilahduttaa. Ja Juju kulki kovaa, ja oli elementissään mikä oli kivaa. Teki ehkä rennommin tänään, puomin jälkeen oli hyppy pelkästään. Haki itseasiassa hypylle tosi hyvin...


Sitten juoksaritreenin perään halusin ottaa vielä perusasentoja putken kautta. Ja siitähän ei meinannut kertakaikkiaan tulla mitään. Lähetin U putkeen ja kun tuli sieltä, odotin ensin että tarjoaa perusasentoa niin kuin alussa. Ei tarjonnut. Sitten yritin käskyttää sivulle, ei tajunnut yhtään. Istui vain. Teki putkesta tullessa jääviä. En halunnut auttaa liikkeellä, koska homma ihan selvää pässin lihaa koiralle pitäisi jo olla. Vein Juju laamailusta pois kentältä. Laamailulla tässä kohtaa tarkotan, että ei tarjonnut mulle mitään ratkaisua, vaan istui vaan. Pois kentältä, miettimään. Sitten uusiksi. Ja alkoikin sujua. Autoin toki sitten käsitargetilla muutaman kerran sivulle, mutta sitten sai tehdä putken kautta ilman apuja. Ja tekikin yllättävän hyvin.

Sama toiminta toistui kun päästiin töihin. Juju kantaa usein jonkun asian mun toimistoon autolta, ja saa siitä palkaksi aamuruoan. Tämä tapa on jäänyt, koska joskus aikanaan Jujulle oli tosi vaikea kantaa yhtään mitään suussa. Ja erillisenä temppuna tämä on Jujun mielestä yksi parhaita. No nyt oli mahdotonta. Esine oli vesipullo (jossa oli vähän vettä sisällä) joten esine sinänsä vaikea joo, mutta ei jumaleissön että oli muuten mulla hermoissa pitelemistä. Juju ei oikeasti edes YRITTÄNYT kantaa pulloa, vaan mateli vaan maita pitkin. Aluksi oikeasti ajattelin, että onko sillä joku hammas kipeä tms, mutta se miten se leikki tänään patukalla ja jäähkälenkillä kanteli taas kauhean kokoisia karahkoja ei antanut tälle teorialle kauheasti tukea. Mulla oli nameja ja naksutin ja naksuttelin ihan vaan koskemisistakin eka. Kyllähän mä tiesin että se on vaikea esine. Mutta Juju on tyhjää vesipulloa kantanut kyllä ja kotonakin parhaita leluja on tyhjät vissypullot monesti. Eli oli lähinnä viitsimisestä kiinni. Sitten kun kerran se toi sen pullon mulle kahden metrin matkan päästä, sain superpalkattua, niin sitten ei ollut mitään ongelmaa tuoda sitä uudestaan. Ja ihan oikeasti, kyse ei ollut siitä ettei olisi TIENNYT mitä tehdä. Niin tuttu tilanne, tuttu esine, tuttu rutiini ja käytäntö.

Mutta tän päivän opetuksena voisi sanoa Jujusta, että se on iän myötä alkanut kestää kokoajan paremmin myös vaatimista. Koska vaikka väännettiin kättä hallilla siitä perusasennosta, niin sitten kun se onnistui, niin huomasin Jujussa ihan selkeää asenne muutosta. Se ei ottanut nokkiinsa eikä mitään lannistunut, vaan sitten yritti kovempaa. Ja jäähkälenkilläkin oli ihan normaali iloinen itsensä. Mä oon itsekin jäänyt hirveästi kiinni siihen että aina heti autan Jujua jos se ei jotain "osaa" tai "ymmärrä" ja sillä olen saanut aikaan sen, että se ei kyllä itse noita ongelmia ratkaise vaan menee avuttomaan tilaan ja odottaa multa ratkaisua. Vähän voimaa ja asennetta tarvitaan nyt! Juju ei ole enää pentu, siltä pitää myös osata vaatia asioita, joita se aivan varmasti osaa. Mä en ole osannut kannustaa sitä omaan aktiivisuuteen, ja ratkaisuihin, vaan olen aina ollut auttamassa ja tekemässä sen puolesta. Se saa nyt riittää. Muuten me ei koskaan saada näihin meidän suorituksiin sitä kestävyyttä ja venymistä, vaan aina mä saan kannatella koiraa. Toki Jujun kanssa saa olla tarkkana paineen kanssa, ja olla sikäli herkkätunteinen. Luulen myös, että Juju tekee tosiaan niitä juoksuja, koska kaikki tälläinen ärsyttävä laamailu vielä korostuu silloin. Ja sekin kun noin yleensä muutoinhan tuo koira ei ole todellakaan mitään laiskaa saatika saamatonta nähnytkään. Se on kauhean vilkas ja tarmokas aina kun tehdään jotain mitä se mielestään osaa parhaiten. Mutta juurikin nuo asiat joissa sitä epävarmuutta esiintyy niin pitäisi saada koiraan uskoa yrittää. Eikä jäätyä.

Oon myös hirveästi miettinyt tätä asiaa vireen kautta, että onkohan tämä nyt kuitenkaan varsinainen vire ongelma tämä laamailu, vai olenko ihan itse aiheuttanut sen, että koska Juju kokee pääsevänsä aina helpommalla (tai pääsevänsä vähän epämiellyttävästä tilanteesta) kun mamma auttaa, niin se ei oikeastaan tartte edes niin yrittää? Että se huonokin suoritus riittää? Aina saa palkkaa? Ja pointtina ei tosiaankaan ole se, että koiran pitäisi toimia kuin kone, vastentahtoisesti, tai jotenkin tehdä ikäviä asioita. Mun mielestä koskaan ei pidä edes yrittää pakottaa, mutta kyllä joskus (usein) täytyy vaatia. Koska musta vaan tuntuu, että Jujukin saa suurimmat onnistumiset silloin kun se ylittää itsensä tavalla tai toisella....ja myös palkka on toki aina sen mukainen. Fiksu koira tarvisi fiksun ohjaajan, kuka osaa suunnitella treenit oikein ja vaatia ja auttaa oikeassa suhteessa.

Oon myös tässä alkanut kaivaa Jujun sisäistä possua esille. Haluaisin sille sellaista sikailu asennetta joskus, ettei sen tarvitsisi olla niin vakava ja korrekti. Ollaan mm. katsottu kuinka paljon Juju oikeasti haluaa maassa odottavalla lelulle, pitämällä kiinni ja hetsaamalla. Ekoilla kerroilla ei se edes päässyt multa irti, kun pidin lapojen kohdalta kiinni, nythän se saattaa jopa kiljua ja repiä itseään irti vaikka kuinka pidän kiinni. Tämmöisiä asioita olisi tuon koiran kanssa pitänyt tehdä jo paljon aiemmin. Onneksi meillä on koko maailman aika.

On se hassua miten nämä asiat menee ihan vuoristorataa. Toisena päivänä ollaan niin samassa kuplassa ja toisena ei edes samalla pallolla. Ja juuri kun ajattelin hommien sujuvan paremmin kuin koskaan, niin sitten tulee näitä päiviä.

Saattaa muutenkin olla, että SM-kisojen jälkeen me ei tokoilla hetkeen. On muutakin tekemistä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti