torstai 18. helmikuuta 2016

Päiväni murmelina

Aamulla herätyskello soittaa. Keräilen itseni sängystä, vedän kerrastovaatteet niskaan ja könyän alakertaan. Juju heiluttaa häntää, on iloinen ja virkeä. Arvioin päivän kipeysastetta, samalta näyttää kun eilen. Ei onnu.

Laitan puuron mikroon ja vedän ulkovaatteet päälle. Katson lämpötilan, miinuksen puolella. Laitan Jujulle Pompan hidastamaan vauhtia, ja jalan suojaksi vedän tennissukan ja sen päälle kurarukkasen. Panta kaulaan ja ovi auki. Okei, huokaisen ja Juju ampaisee ulos. On innoissaan lumesta. Mutta ei ole normaali, vieläkään.

Lähdetään normireittiä pitkin löntystämään. Juju kurvaa kamalaa kyytiä ensimmäiset sata metriä, sen jälkeen vauhti hidastuu. Juju liike on epäpuhdas ja varovainen. Pudistelen päätä ja jatkan matkaa. Välillä Juju kulkee täysin puhdasta ja pitkää ravia, niinkuin ennen. Välillä ontuu niin että koko koira nyökkää. Omassa selässä kulkee vilun väristyksiä ja pala nousee kurkkuun. Ei edelleenkään mitään muutosta, ei huonoon eikä hyvään suuntaan.

Juju liikkuu häntä selän päällä kaarella, ja on energisen ja iloisen näköinen. Ei häivääkään kivusta, vaikka ontuminen kertoo toista tarinaa. Kävelijä tulee vastaan, käsken Jujun antaa olla, ja se kävelee ohi vilkaisemattakaan ohi kulkijaan, ihan niinkuin aina. Risteyksissä pyydän sitä odottamaan, se odottaa, odottaisi vaikka maailman tappiin. Siksi se tuntuukin niin väärältä.

Käydään harjulla, katsellaan hetki auringon nousua, nyt on jo valoisaa kahdeksalta aamulla. Sitten palataan kotiin.

Kävely kesti 20min. Oli hiukan pidempi kuin eilen. Juju ontui, mutta ontuminen on lähinnä epäpuhdasta ravia. Liikkuisi mieluummin laukassa kuin ravissa. Rukkasen kanssa liukastelee, joten varoo myös sitä. Juju odottaa ruokaa, mutta ensin siteen vaihto.

Huuhtelen haavaa usean minuutin ajan, jonka jälkeen kuivaan jalan, pyyhin haavan, puhdistan sen, laitan hunajavoidetta ja sidon jalan uudestaan. Illalla sitten taas.

Ruoka maistuu.

Laitan itseni ihmiseksi tunnistettavaan kuntoon, nappaan tietokoneen ja koiran mukaan ja ajelen töihin. Juju varoo jalkaansa kun hyppää autosta. Juju on iloinen kun päästään toimistoon, siellä on sen kaikki lelut. Hetki leikitään, sitten päiväunille.

Työpäivän jälkeen tehdään jälleen pieni kävelylenkki, ei edistystä aamuun. Kotiin päästyämme tehdään sisällä temppuja ja pientä tokoilua, Jujulla silmät loistaa kun pääsee tekemään hommia. Juju saa temppuilun ajaksi palkkapallon, se on parasta.

Sitten taas, haavan pesu, kuivaus, putsaus, voiteet, sidonta.

Sitten iltaruokaa. Ruoka maistuu.

Juju viettää loppuillan välillä jaloissa pyörien, välillä kerjäten silityksiä ja suurimmaksi osaksi luita purren. Myöhään vielä iltapisut ja nukkumaan.

Ja näin on taas yksi päivä mennyt, niinkuin kymmenet edelliset, vailla mitään muutosta mihinkään. Juju kävi ortopedillä pari päivää sitten, jalka leikataan kolmannen kerran ensi viikolla keskiviikkona. Leikkauksen tekee ortopedi, toivon että sillä olisi jotain vaikutusta.

Kaikista raskainta on katsoa, kun itselle niin rakas lemmikki kärsii, eikä ole oma itsensä ollut pitkään aikaan. Miksi Jujulle, maailman kilteimmälle, tottelevaisimmalle, elämän iloisimmalle ja parhaalle koiralle pitää käydä näin? Koskahan ne kuuluisat säteet osuisi tähän risukasaan? Mun puolitoista vuotias perusterve koira ei pysty edes autosta ulos hyppäämään kunnolla. Ja tulevasta ei ole mitään tietoa, ei mitään varmuutta mistään.

Alkaa olla voimat aika loppu. Mutta nämä kortit katsotaan viimeiseen saakka, tuli mitä tuli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti